"Kyllä se sitten unohtuu, kun saa vauvan syliin" - entä jos vauvalla onkin MAS?

Synnytyksen hoidosta puhuttaessa kuulee usein toistettavan samaa hokemaa: kyllä se sitten unohtuu, kun saa vauvan syliin. Sitä toistavat usein myös synnytyksiä hoitavat ammattilaiset. Ikävä fakta on kuitenkin se, että merkittävä osa vauvoista (7,9-12,4 % äidin synnytysmäärästä riippuen) päätyy valvontaosastolle tai tehohoitoon, osa vihreän lapsiveden hengittämisen eli mekoniumaspiraation (MAS) takia. Minun vauvalleni kävi näin. Sain hänet ensimmäistä kertaa syliini tehohoidossa kolmen päivän iässä. Ajattelin kirjoittaa tähän muistojani siitä, millaista oli konkreettisesti saada vihreää lapsivettä hengittänyt mekoniumaspiraatiovauva syliin. Muistot ovat vielä kolmen vuodenkin jälkeen selviä. Osa niistä on positiivisia, osa taas ei.

Synnytys oli pitkittynyt, kivulias ja pelottava. En saanut tarvitsemaani kivunlievitystä, koska kätilöt olivat luomuhenkisiä eivätkä tehneet mitään selvittääkseen, pärjäsinkö kipujen kanssa. Kuulemma kaikki unohtuu, kun saa vauvan syliin. Vauvat ovat ihanan virkeitä, jos äidillä ei ole puudutuksia, sanoi kätilö. Minä en saanut haluamiani puudutuksia, mutta vauva oli virkeästä kaukana. Tokkurainen, harmaa ja veltto klöntti vinkaisi heikosti ennen kuin se juoksutettiin ovesta ulos. Synnytyssalissa tuli hiljaista. Synnytyksen kivut olivat menneet täysin yli sietokyvyn, ja olin niiden jäljiltä pöhnäinen ja tokkurassa. Koetin kysyä, oliko vauva tyttö vai poika. Olin kipujen jäljiltä niin pihalla, etten ymmärtänyt näinkään yksinkertaisen kysymyksen vastausta.

Olin jo synnytyksen aikana ymmärtänyt, että vauvan tilanne ei ollut kunnossa. Vauvan syke oli ollut yli 200 ja lapsivesi vihreää. Olin kuitenkin ollut niin kipeä, etten pystynyt kipujen takia edes kysymään kätilöiltä, jäisikö vauva edes eloon. Luomuhenkiset kätilöt antoivat minun maata 40 minuuttia kivuista puhe- ja liikuntakyvyttömänä pelkäämässä vauvan sydämen pysähtymistä, aivovammaa ja kohta saapuvaa kuolemaa. Kumpikaan kätilö ei tehnyt mitään selvittääkseen, tarvitsinko kivunlievitystä ja pärjäsinkö. Minulle ei tarjottu mitään tehokasta kipuun. Pelkoani ei selvitetty mitenkään. Minua ei rauhoiteltu mitenkään. Tulen muistamaan ikuisesti sen, kuinka makaan täysin sietokyvyn ylittävissä kivuissa pelkäämässä vauvan pikaista kuolemaa ja kätilöt töllistelevät vieressä tekemättä mitään auttaakseen, koska heille tärkeintä on luomu.

Vauvan kadottua ovesta ulos minuutit tuntuivat pitkiltä. Tiesin, että vauva oli ollut vaarassa, lapsivesi oli ollut vihreää, syke pielessä, vauva veltto. Tiesin, että vihreän lapsiveden hengittämisestä voisi vauva vammautua vaikeasti tai kuolla. Vauvaa ei kuulunut takaisin. Pitkä poissaolo oli selvästi huono merkki. Kului pitkälle toista tuntia. Vauvaa ei näkynyt. Meille ei kerrottu paljon mitään.

Vihdoin kätilö säntäsi huoneeseen. Oli kiire. Vauva vietäisiin teholle Meilahden Lastenklinikalle, toiseen sairaalaan. Piti mennä nopeasti, jotta näkisimme hänet. Minut työnnettiin vauhdilla käytävää pitkin hissiin. Yläkerran käytävällä oli hiljaista. Vauva ei itkenyt, hänellä oli putki kurkussa, hengityslaite peitti kasvoja. Hakeva ambulanssi viivästyi. Saimme nähdä vauvan ja koskea häneen, kun ambulanssia odoteltiin. Lastenlääkäri oli upea ja rohkaiseva mutta kireänä ambulanssin viiveestä. Vihdoin ambulanssi tuli. Meidät vietiin pois. Yritin kuunnella ambulanssin ääntä. Mitään ei kuulunut. Menin yksin nukkumaan. Mies lähti yksin kotiin.

Seuraavana päivänä näin vauvan teholla korkeataajuusventilaatiossa, "tärinällä". Näky oli sanoinkuvaamaton, kuin ei ihminen lainkaan. Kuin joku olisi vaihtanut odottamani vauvan punakkana kiiltelevään nukkeen, jossa oli sisällä ompelukoneen moottori. Teho-osaston henkilökunta oli upeaa ja jaksoi kannustaa. Lastenlääkäri oli loistava. Sekä Lastenklinikan että Naistenklinikan henkilökunta ansaitsee täydet pisteet niin vauvan hoidosta kuin  äidin rohkaisusta. Parempaa en voisi toivoa.

Kolme päivää myöhemmin sain Lastenklinikalla vihdoin syliini hengityskoneesta päässeen vauvan, josta törrötti tusina sekalaisen värisiä piuhoja kirjaimellisesti päästä varpaisiin: tippaletkuja, EKG-piuhoja, hengityspiuhoja, hapetuksen seurantapiuhoja, jokin aivojen seurantalaite, nenämahaletku. Vauvan sängyn laita laskettiin ja hoitaja nosti vauvan syliini. Se oli erilaista kuin terveen vauvan kanssa. Piuhojen välistä oli vaikea saada otetta. Pelkäsin pudottavani vauvan. Pelkäsin nykäiseväni vahingossa jotakin niistä tusinasta letkusta. Pelkäsin, että letkut irtoaisivat ja vauvaan sattuisi. Pelkäsin, että vauva putoaisi ja häneen sattuisi. Pelkäsin, että vauvan hapetus huononisi ja laitteet alkaisivat huutaa. Vauva tuntui vieraalta. Mietin, toipuisiko hän koskaan terveeksi. Oli liian aikaista sanoa varmasti. Mietin, miten oppisin ikinä hoitamaan vauvaa, jossa oli tällainen määrä piuhoja kiinni. Mietin, oliko tämä varmasti minun vauvani. En ehtinyt nähdä synnyttämääni möykkyä lainkaan ennen kuin hänet vietiin virvoitteluun, joten minulla ei ollut hänen ulkonäöstään mitään käsitystä. Kai kyseessä oli kuitenkin sama vauva. Halusin siirtää vauvan takaisin sänkyyn. Piuhoja oli niin paljon, etten uskaltanut juuri liikkua, etten vain nykäisisi jotain. Jotenkin keinottelin vauvan hoitajan avulla sänkyyn. Tuntui helpottavalta, että vauva ei enää ollut minulla eikä enää tarvinnut varoa piuhojen nykäisemistä ja hälyttimien huutamista. Olo oli jäykkä: olin jännittänyt koko kropan, etten pudottaisi vauvaa. Pienikin hetki sylissä sai vauvan kuitenkin tuntumaan vähän tutummalta.

Pari päivää myöhemmin sain vauvan toisella osastolla vähemmissä piuhoissa syliini. Nenämahaletku tarttui johonkin ja siinä olleet maidot kaatuivat lattialle. Hapetusmittari siirtyi vahingossa, alkoi huutaa ja irtosi vauvan jalasta. En osannut kiinnittää sitä. Vauvaa piti yrittää imettää nenämahaletkusta huolimatta. Ei ollut aavistustakaan, miten ja milloin. Mikään ei mennyt ihan tavanomaisten kuvioiden mukaan. Kivusta huutava toipilasvauva oli ärtyisä ja vaikea hoitaa. Meni viikkoja, että tilanne rauhoittui täysin ja pääsimme elämään tavallista arkea.

On minun ja perheeni onni, että MAS-vauvojen hoito on nykyään huippuluokkaa, kuolleisuus pieni ja  ennuste hyvä. Hirveä synnytys ei silti unohtunut, kun sain vauvan syliin kolme päivää myöhemmin teholla. Kaikki ei tosiaankaan unohdu, kun saa vauvan syliin. En toivo vastaavaa tilannetta kenellekään.

Curosurf palkittiin + 3 v kuulumisia

Viime blogiviestistä on aikaa. Kolmivuotiaan kanssa riittää puuhaa etenkin kun kolmivuotias vastustaa nukkumattia niin pitkään kuin suinkin jaksaa. Meillä elelee nykyään erittäin liikunnallinen ja taitava lapsi, joka on kehittynyt hienosti. Kovin paljoa hän ei vieläkään puhu, mutta puheen kehitys on käsittääkseni silti normaalin rajoissa. Lapsi on valloittava ja aurinkoinen luonne ja olen edelleen niin iloinen siitä, että hän selvisi MASista silloin kesällä kolme vuotta sitten.

Mainitsin viime vuonna täällä siitä, että vauvamme hoidossa käytetyn Curosurf-lääkkeen keksijä Tore Curstedt oli Euroopan patenttiviraston tiedepalkinnon saajaehdokkaana. Curstedtille myönnettiinkin sitten palkinto, mutta patenttiviraston kansainvälisen palkinnon sijasta kyseessä olikin ruotsalainen FoUU-palkinto. Curstedt kertoo FoUU-palkinnon yhteydessä tehdyssä haastattelussa yhteistyöstään patologi Bengt Robertssonin kanssa Curosurfin kehittämiseksi. Surfaktantin puhdistaminen sian keuhkoista on selvästi todella työlästä: "- För att få fram 50-100 barndoser krävs cirka 50 kilo grislungor, som renas 2000-3000 gånger. Och det är en konst att kunna rena och isolera materialet, förklarar Tore Curstedt." En voi kuin kiittää Robertssonia ja Curstedtiä työstään, jota ilman lapseni ei ehkä olisi selvinnyt. Minun lapseni lisäksi Curosurfin avulla on pelastettu yli puoli miljoonaa lasta. On tavallaan huvittavaa ajatella, miten valtavia määriä sian keuhkoja näiden vauvojen hoitoon on käytetty.

Keväällä uutisoitiin mm. Helsingin Sanomissa myös Helsingin uusista vauvojen tehohoitotiloista. Uusissa tiloissa vanhemmilla on mahdollisuus viettää aiempaa enemmän aikaa sairaan vauvan kanssa ja tilojen pinta-ala lähes kolminkertaistui. Se on todella tervetullutta. Oma vauvani sai sairaala-aikana upeaa hoitoa, mutta oli stressaavaa, että vauvan luona oli vaikea päästä käymään ja huoneeseen ei usein saanut tulla lainkaan. Toivottavasti nämä ongelmat ovat ratkenneet uusien tilojen myötä.

Uhmaikä, normaalin kehityksen ilo

Blogi on ollut pitkään hiljainen. Syyt ovat arkiset: pienellä on uhmaikä ja hän pelkää iltaisin pimeää. Molemmat ovat vanhemmille uuvuttavia mutta kuuluvat normaaliin kehitykseen ja ovat siksi meille ilo. On kulunut reilut 2,5 vuotta siitä, kun lapsemme syntyi vihreästä lapsivedestä, vinkaisi kerran ja juoksutettiin pois keuhkot mekoniumia täynnä, puolella keuhkolla hengittäen. Nyt hän on hyvinvoiva, ketterä ja tavallisesti kehittynyt lapsi. Puhe kehittyy vähän hitaasti mutta kuitenkin normaalin rajoissa. Toisaalta pieni on liikunnallinen, aurinkoinen ja sosiaalinen lapsi, joten luultavasti puheen tulon hitaus ei liity MASiin vaan siihen, että hän nyt opettelee enemmän liikunnallisia taitoja kuin puhetta. Viittomia hän käyttää edelleen aika ajoin, jos puhe ei suju tai viittoma on esimerkiksi muuten vain hauska (esim. sammakkoviittomassa käsillä tehdään "loikat").

Olisinpa arvannut tämän silloin, kun pelkäsin turhaan. Voi käydä myös hyvin.