Unohtamisesta ja muistamisesta

Vauvan syntymästä ja hengityskone-episodista on pian vuosi aikaa. Kaikki on hyvin ja 1-vuotisneuvolassa kaikki oli normaalisti. Meille on käynyt hyvin. Vaikea alku on enää vain muisto.

Muutaman kerran olen kuullut muiden äitien sanovan, että tällaiset asiat kannattaisi unohtaa, että niitä ei kannata muistella. Ymmärrän kyllä ajatuksen ja sen epäilemättä hyvän tarkoituksen, mutta en tiedä, onko tällaista oikeasti mahdollista unohtaa. Muistan pikkuisen vaikean syntymän ja tehohoitojakson yhtä tarkasti kuin isomman sisaruksen normaalin syntymän ja normaalin lapsivuodeajan - aika sumentaa vähitellen muistoja kummastakin. En usko, että tulen myöhemminkään unohtamaan pikkuisen vaikeaa alkua sen enempää kuin isomman sisaruksen normaalia alkua. Miksi toisaalta pitäisikään? Ei vauva meille mistään postista putkahtanut, hänen alkunsa oli tällainen. Jonakin päivänä hän ehkä haluaa itse tietää, mitä tapahtui - etenkin, jos vihreästä lapsivedestä jää  keuhkohaittaa tms. (mitään sellaista ei ole vielä ilmennyt, kaikki on siinäkin suhteessa täysin normaalia). Täytyyhän niihin kysymyksiin pystyä vastaamaan. En tiedä, mitä silloin joskus vastaan. Jos pienestä kasvaa arka ja varovainen lapsi, vastaan eri tavalla kuin jos hän on rämäpäinen huithapeli. Perusasiat ovat silti samat: Sinä synnyit vakavasti sairaana. Jos olisit syntynyt vaikkapa kehitysmaaoloissa, et olisi selvinnyt. Mutta sinä synnyit sairaalassa, jossa sait erinomaista hoitoa heti. Sinut siirrettiin Lastenklinikalle, jossa sinua hoidettiin tosi hyvin. Lääkkeitä ja koneita tarvittiin paljon, mutta niiden ansiosta sinä selvisit, ja nyt kaikki on hyvin.

Ikävien muistojen lisäksi vauvan MASista ja tehohoitojaksosta jäi myös hyviä muistoja. Ihanat lääkärit, jotka rohkaisivat silloinkin, kun näytti huonolta ja pelotti; taitavasti valitut sanat. Teho-osaston hoitajat, jotka selvästi pitävät vauvoista kovasti. Yö, jolloin tulin teho-osastolle katsomaan vauvaa; hoitaja oli nostanut hänet pystyyn lamppuja katsomaan, ja vauva tuijotti valoa silmät ihastuksesta pyöreinä. Vauvan kanssa kahdestaan istuskelu hiljaisella perhehuoneosastolla, näkymät tornitalon huipulta vihreän puiston yli. Eivät kaikki muistot ole ikäviä, eikä hyviä muistoja kannata unohtaa.

Olisi mukava lukea myös muiden hyviä muistoja tehohoitoajalta, jos joku samassa tilanteessa ollut sattuu tätä lukemaan.

Sisaruus

Isosisarus on vauvan suuri sankari. Aikuisen näkökulmasta noiden keskinäiset leikit ovat aika hurjia, mutta mikäs siinä jos molemmilla on hauskaa eikä mitään mene rikki. Alku ei sen sijaan ollut kovin auvoinen. Valmistelimme aikoinaan isompaa vauvan tuloon kertomalla tulevasta: äiti menee sairaalaan, sairaalassa ollaan pari päivää, saat käydä katsomassa, pian päästään kotiin. Eipä silloin vielä arvattu että vauva päätyy vihreän lapsiveden takia teho-osastolle ja hengityskoneeseen.

Mikään isommalle kerrottu asia ei pitänyt paikkaansa. Äiti ei ollut lähisairaalassa, eikä vauva. Vauvaa ei päässyt katsomaan heti. Kaikki oli outoa ja aikuiset huolissaan. Äiti oli poissa pitkään. Kotiin tullutta vauvaa syötettiin letkulla mitä ihmeellisimmin tempuin. Lopulta kuitenkin kävi hyvin.

Tilanne oli meille niin vieras, että kysyimme heti aluksi teho-osastolta, mitä isommalle kannattaa kertoa ja voiko häntä ottaa mukaan. Sieltä kehotettiin ottamaan isompi mukaan sitten, kun tilanne on itselle sen verran tuttu, että pystymme olemaan rauhallisina paikalla. Isosisarus kävikin teho-osastolla kaksi kertaa. Hänestä oli ihanaa juosta Naistenklinikan ja Lastenklinikan välisiä maanalaisia käytäviä, ja teho-osaston laitteet olivat todella kiinnostavia. (Harmi vain, ettei niihin saanut koskea...) Vauvan luona oltiin pieni hetki, sitten siirryttiin isomman lapsen kanssa vierailutilaan, jotta isä sai olla hetken vauvan kanssa "kahden". Luulen, että isommalle jäi teho-osastokäynneistä ihan positiivinen mielikuva.

Nyt jälkikäteen ajatellen olen tosi tyytyväinen, että otimme 4-vuotiaan teho-osastolle käymään. Koko hämmentävä tilanne oli paljon helpompi selittää, kun isompi oli ainakin nähnyt vauvan. Tilanne oli koko ajan rauhallinen, henkilökunta mukavaa ja kannustavaa. Isomman kysymyksiin eri laitteista vastattiin. Ennen kaikkea isompi näki, että teho-osasto on loppujen lopuksi ihan tavallinen paikka, jossa ei ole mitään hirveitä mörköjä, vaikkakin kovin sairaita vauvoja ja paljon piippaavia laitteita. Sinne joutumista ei tarvitse pelätä ja siitä voidaan puhua niin kuin muistakin asioista.

Kysymykset tulivat vähitellen, kuukausien mittaan. Miksi vauva joutui sinne? Millainen laite hengityskone on? Olinko minäkin pienenä letkuissa? Syötettiinkö minuakin nenämahaletkulla? Eikö minussa tosiaan ollut yhtään letkua kiinni, vaikka vauvassa oli niin monta? On vähän hassua, että 4-vuotias kyselee tällaisia, mutta miksi ei toisaalta kysyisi. Näytimme hänelle sitten kuvista, millaisia letkuja hengityskoneessa oli ja mitä milläkin muulla piuhalla tehtiin. Vähitellen kysymykset vähenivät, nyt niitä ei ole enää ollut pitkään aikaan.

Vauva on edelleen hyvävointinen ja terve. :) Meille kävi hyvin.